29.12.2007 - 20:53
Reilussa vuodessa Riitta oli myynyt omakotitalonsa ja muuttanut rivitaloasuntoon kaupungin lähiöön. Se oli menettänyt suurimman osan ystävistään ja aiempi sosiaalinen elämä oli vaihtunut vankilavierailuiden, lomien ja kahden työn rytmittämään arkeen. Se oli maksanut talorahoillaan Rikun velkoja, kustantanut sille autokoulun, auton ja kai ylläpitänyt vähän appivanhempiakin, jotka olivat - jos mahdollista - alkoholisoituneet entisestään. Samaan aikaan kun Rikun puheluista kuului läpi kasvanut itsevarmuus ja ihan uudenlainen kovuus ja päättäväisyys, Riitan puheluista huokui peitelty alistuneisuus ja alakulo. Ja kun olin "ainoa ihminen joka voi tätä ymmärtää", suostuin kyläilykutsuun vaikka pidinkin vähän perverssinä ajatusta, että lähden viettämään lomaviikkoa ex-mieheni nykyisen avovaimon luokse. Voisihan se virkistää minuakin. Olisi se ainakin erilainen tapa viettää lomaa.
Riitan asunto näytti ihan Rikulta. Seinät olivat täynnä Rikun maalauksia, tasot täynnä valokuvia Rikusta Riitan kanssa tai yksin. Tekstiilit, värimaailma ja tyyli olivat aivan varmasti Rikun valitsemia. -Täytyyhän Rikun tuntea, että tämä on sen koti, Riitta totesi kun mainitsin asiasta. Mahtoiko Riitta tuntea tätä psykedeeliseltä näyttävää sekamelskaa kodikseen? Enää en ihmetellyt, miksi sen lapset käytännössä asuivat isällään. Ja apua - olisiko meidän yhteinen koti näyttänyt tältä? Eiih...
Riitta oli kyllä välitön ja sympaattinen ihminen. Kaikesta huolimatta hänen kanssaan oli helppo olla ja hän sai minut tuntemaan itseni tervetulleeksi. En ollut juurikaan ehtinyt asettua taloksi, kun Riku soitti. Halusi puhua kanssani, kertoi kuinka onnellinen on että olin tullut piristämään ja tuonut vaihtelua Riiitan elämään. Niin moni ystävä oli kuulema Riitan hylännyt heidän suhteensa myötä. Juttelimme niitä näitä, Riku kuulosti todella pirteältä ja hyvinvoivalta. Tunnelma muuttui käsinkosketeltavasti, kun annoin puhelimen luurin Riitalle. Nauravainen ja iloinen ihminen näytti lysähtävän läjään ja pyytelevän anteeksi olemassa oloaan: - Ajattelin että jos me käytäis vähän kylillä... Ei, ei, autolla ihan mennään... Juu ihan tähän kylille vaan jos Karin haluaa nähdä paikkoja... Ei me mitään erityistä, jos käydään syömässä ja ehkä tanssilavalla jos Karin haluaa... En mä varmaan ota kännykkää mukaan. Joo... Ei... Mä rakastan sua kanssa, pus pus pus.
Kohottelin vähän kulmiani. Mitä se nyt oikein selitteli puhelimessa?
- Riku on niin huolissaan musta. Se pelkää aina että mulle sattuu jotain ja se menettää mut. Sen takia mun pitää sille vakuutella asioita ja sen takia mä en sille viitti sanoa että meinaan itekkin ottaa kaljaa.
- Huolissaan? Musta toi kuulostaa mustasukkasuudelta.
- Ei, ei! Ei Riku oo koskaan kieltänyt mua menemästä mihinkään tai ottamasta kaljaa, mutta kun mä en halua huolestuttaa sitä...
- Sittenhän se vasta suuttuukin ja huolestuu jos saa myöhemmin kuulla että sä oot ottanut kaljaa ja ollu jossai.
- Mistä se sen kuulis?
- Kyllähän sut nyt tuolla kylillä ihan varmasti joku teidän yhteinen tuttu näkee ja voi joskus sanoa Rikulle että näki sua. Ja mitä ihmeen pahaa siinä nyt on jos me baarissa käydään? Ei kai nyt Rikukaan oleta, että me viikko täällä neljän seinän sisällä istutaan?
- Voi Karin! Sä tunnet Rikun niin hyvin! Joo, kyllä mä sanon sille sitten totuuden. Me ollaan muutenkin kyllä sovittu, että me kerrotaan toisillemme KAIKKI!
Riku soitteli koko illan puolen tunnin välein. Mitä te nyt teette? Mihin te menette? Ketä sinne on tulossa? Millä te menette? Ai miten niin meikkaat? Mitä laitat päälle? Monelta tulette kotiin? Noin kymmenennessä puhelussa Riitta jo madalsi ääntään mutta en voinut silti olla kuulematta: "Riku, en MINÄ halua lähteä mihinkään mutta mun on PAKKO kun Karin haluaa. Mutta jos sä haluat niin mä soitan Pilville (Rikun serkku, tunsin sen) jos se vois lähteä. Ahaa... Ihan varmasti? Eihän se nyt haittaa sua? Ethän sä nyt ole huolissas? Soita mulle heti aamulla..." Ei jumalauta. Ei kuulostanut enää ihan terveeltä. Riitta tuli olohuoneeseen silmät kyynelissä ja naama punaisena. Hymyili kuitenkin urheasti: "Riku on musta NIIN huolissaan, ettei mulle vaan satu mitään!"
Myöhemmin illalla Riitta vähän rentoutui ja olut teki kauppansa. "Kello on nyt sen verran, ettei Riku pääse enää soittaa sieltä". Tanssipaikalla ja poissa Rikun vaikutuspiiristä Riitasta kuoriutui taas esiin iloinen ja nauravainen ihminen. Kävelimme kohti tanssipaikkaa, kun joukko miehiä pölähti rinnalle, hidastivat vähän ja jatkoivat sitten eteenpäin. Yksi miehistä kääntyi vielä ympäri, osoitti minua ja sanoi: "Sinua mä vielä tänään tanssitan". Ja millainen mies! PORNO! Hyvä kroppa, aivan mielettömän herkku perse, todella todella stylet vaaleat farkut, ehdottomasti rock nahkatakki ja aah - ne silmät..! Mikä alistaja, hrr!
Myöhemmin illalla selvisi, että ihanan miehen nimi oli Sami, sillä oli maalaistalo naapuripitäjässä, se oli opiskellut vuosia aiemmin samassa koulussa kuin minä, tehnyt saman alan töitä ulkomaita myöten, kypsynyt hektiseen kaupunkielämään ja muuttanut maalle. Naimaton, ei lapsia. Halusi löytää Sen Oikean. MINUN UNELMANI!!!
Illan, yön ja seuraavan aamun aikana selvisi vielä niin paljon muutakin. Lähtiessään se VAATI minua antamaan puhelinnumeroni, koska haluaa EHDOTTOMASTI soittaa minulle ja nähdä uudestaan.
Ehkä tämän koko episodin tarkoitus oli juuri tämä: löydän elämäni miehen exäni ja hänen nykyisen avovaimonsa ansiosta. Se olisikin juuri minun elämääni sopivaa kornia huumoria, oikein kohtalon ivaa. Tällaisen kohtalon ivan kyllä olin valmis ottamaan vastaan ilomielin. Olin niin onnellinen. NIIN onnellinen!
Hellu
30.12.2007 - 00:42
Voi kun ihana käänne :)
30.12.2007 - 09:22
Ne ovat parhaita yllätyksiä joita elämä tuo eteen ylläen! :)
30.12.2007 - 09:22
Ne ovat parhaita yllätyksiä joita elämä tuo eteen ylläen! :)
Lukutoukka
30.12.2007 - 11:58
Jeee!Tosi ihana käänne:)
Hepsu
30.12.2007 - 21:38
Lisää!!! Oon jäänyt koukkuun...
31.12.2007 - 20:28
Olen seurannut blogiasi kauan, vuodenko? Luen traagista ja koskettavaa tarinaasi pohtien, eläytyen ja ajatellen, millaista se todella oli. Minulle tämä ei ole draamaa vaan koskettava ihmiskohtalo. Tarinasi palasi konkreettisesti silmille viikonloppuna, kun kävin Hämeenlinnan museoksi muutetussa vanhassa lääninvankilassa, kun vankien seinäkirjoitusten joukosta löytyi sydämen sisään kirjoitettu "Karin"... ja äänilevyllä, jolle oli talletettu vankien ja vartijoiden kokemuksia vankila-ajoista, oli ääneen luettuna myös kirje "Karin, rakkaani", ja tyyli oli aivan kuin sinun Rikusi kirjeissä. Kaunis, kiihkeä, voimakas. Vaikka vankila oli väärä, nimi jonkun muun ja kirje toiselle vankilaleskelle, huomasin pohtivani tarinaasi pitkään.
02.01.2008 - 15:16
Huomasitko Riitan muutoksessa samankaltaisuutta oman elämäsi kanssa? Oliko Riku sinua kohtaan samanlainen? Omasta itsestään tuota varmaan on vaikea huomata, mutta voisin kuvitella, että vahvaluontoinen Riku on vaikuttanut sinuun samalla tavalla kuin Riittaankin. Mene ja tiedä. Mutta huikea käänne! Jään jännityksellä odottamaan jatkoa.
03.01.2008 - 00:17
Lähes joka päivä blogilistalle pukkaa uusia blogeja, toinen toistaan hurjempia tarinoita joista fiktio paistaa läpi mutta tästä blogista olen kyllä aidosti vakuuttunut sen olevan täyttä totta, en ole kertaakaan kyseenalaistanut tekstiä luettuani koko blogin tämän illan aikana läpi.
En voi muta kuin ihmetellä miten hienosti pystyt tuomaan kymmenen vuoden takaiset kokemuksesi julki. Tämä oli ensimmäinen vierailuni blogissasi, ja tulen käymään täällä sen viimeiseen pisteeseen saakka. Kiitos tästä!
Karin
03.01.2008 - 09:29
Kiitos kommenteista. Kyllä, näin Riitan tilanteessa oman tilanteeni - joinain hetkinä tuntui kuin olisin seurannut omaa elämääni sivusta. Joskus mietin, kuinka nainen voi olla noin tyhmä..! Tajuten, että ihan voin itseäni katsoa peilistä myös.
Hanna, tämän blogin kirjoittamiseen auttaa (tai sen mahdollistaa) se, että olen aina pitänyt päiväkirjaa. Osa vanhoista merkinnöistäni on niin tarkkoja, että muistan täsmälleen tilanteet ja tunteet joita elin. Siksi näissä kirjoituksissa on välillä taukoja, ei ole aina kovin helppoa elää uudelleen samoja ahdistuksia ja kipukohtia. Tietysti nyt olen jo tämän tarinan jälkeenkin elänyt elämää jo sen verran, että olen päässyt henkisesti tästä vähän kauemmaksi. Jos vielä olisin sisällä tässä elämänvaiheessa, tuskin pystyisin kirjoittamaan tästä mitään.
Eräs vaan
05.01.2008 - 11:46
Kiitos, Karin. Tänään säikähdin. Näin itseni Riitassa. Eikä mieheni ole edes vankilassa.
Jaana
08.01.2008 - 09:06
Hei! Olen vakituinen lukijasi :) Viimeisemmästä postauksesta tuli mieleen, että miten Riitan lapset reagoi Rikuun?
Karin
08.01.2008 - 09:44
Jaana, ei mitään käsitystä kysymästäsi asiasta. Yhden Riitan lapsista näin kerran pikaisesti, kun hän kävi äidillään minun ollessa siellä. Riitan mukaan lapset rakastivat ja olivat Rikusta todella innoissaan. En tiedä, saattoihan näin ollakin. Olihan Rikusta todella helppo pitää.
Anonyymi
11.01.2008 - 20:08
Ymmärrän hyvin tunteesi ahdistuksesta joita elät kirjoittamisella. Minä hain laatikollisen vanhoja valokuvia varastosta(hakeakseni läheiselle tiettyjä) koin niin paljon ahdistusta ja iloa niitä katsellessani. Tuli oikea ahdistus kun katsoin kuvissa omaa onnea ja sitten menetystä/pettymystä. Kirjoita loppuun tämä tarina, vai liekö loppunut vieläkään?
L
12.01.2008 - 09:02
Toivottavasti tässä ei ole kaikki! Yö meni vaikuttavaa tarinaasi lukiessa.
Karin
14.01.2008 - 09:32
Kiitos kommenteista.
Anonyymi
19.01.2008 - 02:24
Aikaa tämän selaamiseen meni, mutta vau mikä juttu!
Sari
21.01.2008 - 09:51
Innolla jo odottelen uutta päivitystä. Blogiasi luen mielenkiinnolla.
23.01.2008 - 16:29
Mielenkiintoista luettavaa, teet mun päivän! Siitä syystä pistinkin blogiini sinulle huomionosoituksen :)
Anonyymi
24.01.2008 - 02:13
Koskahan mahtaa tulla päivitystä :D
Anonyymi
24.01.2008 - 02:16
Ps. Minusta toi Riitta kuulostaa ärsyttävältä, niin kamalaa kun se onkin musta se Riku kuuluis sulle, vaik et sitä ottaiskaan enää. Ja kannattaako sun ees lukea näitä kommentteja, ettei vaan vaikuta kirjotukseesi. :D
Anonyymi
24.01.2008 - 17:24
Jatkoa, please!
titu
24.01.2008 - 20:38
onko sulla kovia kiireitä, kun ei ole tullut lisää tekstiä? Mä odotan malttamattomana että tulisi lisää tekstiä =)
Karin
25.01.2008 - 09:21
Kiitos kommenteista. Kirjoittaminen on taas vähän tökkinyt... Kommentit ei vaikuta tähän kirjotukseen, koska tämä jakso elämästäni ja tämä juttu meni niinkuin meni ja sellaisena sen myös kirjoitan.
Kaoma
26.01.2008 - 13:46
Monta tuntia meni, kun luin blogisi, mutta se oli sen arvoista!
